Ihan vaan tämmönen tiedote.
Kun ymmärsin elokuun alkupuolella, etten voi ottaa osaa Sm-pitkälle, asetin tavoitteen olla terve 17.9. Nyt näyttää siltä, että olen saavuttamassa tuota päämäärää. Huomenna aurinko nousee entistä kirkkaampana!
Faktat eivät ole muuttuneet mihinkään. Tärkeintä on olla terve. Suunnistaa osaan edelleen, ja sen puolesta tavoitteena on virheetön suoritus. Tuloksellisesti ei ole tarvetta menestyä, mutta A-finaali tietenkin houkuttelee. Jos selviydyn sinne, voin kerrankin lähteä tekemään finaalisuoritusta ilman hermoiluja.
Armeijavuosikin lähestyy loppuaan. TJ taitaa olla tällä hetkellä 14. Ensi viikolla sotilaiden suunnistuksen Sm-kisat.
perjantai 16. syyskuuta 2011
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Valo
Tähän on tultu. Yleisurheilun MM-kisojen katseleminen sai jäädä, kun lähdin ottamaan ensimmäisiä juoksuaskeleita 2½ kuukauden tauon jälkeen. Harjoituksena juoksukävelyä 2 minuutin jaksoilla yhteensä puoli tuntia.
Ensimmäinen jakso kävellen. Piti muistuttaa jalkapohjia siitä, miltä Salomonit tuntuvat. 2 minuutin lähestyessä hymy nousi korviin. Kohta, kohta, kohta! Taustalla ajatuksena ehkä pieni epävarmuus tulevasta. Muistankohan edes, kuinka juostaan?
Kello näytti 0.02.00, ja ponnistin toisella jalalla eteenpäin. Mää juoksen! Kevyttä päkiäaskelta, mutta ei minkäänlaista vaimennusta. Jokaisella askeleella koko kroppa tuntui tärähtävän kunnolla. Ryhdikästä, mutta etenkin yläkropan osalta liian puristavaa ja jännittynyttä. Hauskaa ja nautinnollista joka tapauksessa!
Vauhti tasoittui 5½min:iin/km. Kolmannella juoksujaksolla (kun voimia vielä oli) homma meinasi lähteä lapasesta ja juoksin hetkellisesti alle 5min/km. Hillitsin itseäni ja pudotin vauhtia.
15 minuutin kohdalla kääntö. Ei makeaa mahan täydeltä tänään. Kotipihaan tullessa kello näytti 30.02. Melko tasaista menoa koko matkan. Sitten vielä se tärkein juttu. Jaloissa ei tuntunut kipuja ennen treeniä, ei sen aikana, eikä sen jälkeen. JESJES! Tunnelin päässä kajastava valo suorastaan häikäisi.
Ilmoittauduin muuten Sm-keskimatkalle.
Ensimmäinen jakso kävellen. Piti muistuttaa jalkapohjia siitä, miltä Salomonit tuntuvat. 2 minuutin lähestyessä hymy nousi korviin. Kohta, kohta, kohta! Taustalla ajatuksena ehkä pieni epävarmuus tulevasta. Muistankohan edes, kuinka juostaan?
Kello näytti 0.02.00, ja ponnistin toisella jalalla eteenpäin. Mää juoksen! Kevyttä päkiäaskelta, mutta ei minkäänlaista vaimennusta. Jokaisella askeleella koko kroppa tuntui tärähtävän kunnolla. Ryhdikästä, mutta etenkin yläkropan osalta liian puristavaa ja jännittynyttä. Hauskaa ja nautinnollista joka tapauksessa!
Vauhti tasoittui 5½min:iin/km. Kolmannella juoksujaksolla (kun voimia vielä oli) homma meinasi lähteä lapasesta ja juoksin hetkellisesti alle 5min/km. Hillitsin itseäni ja pudotin vauhtia.
15 minuutin kohdalla kääntö. Ei makeaa mahan täydeltä tänään. Kotipihaan tullessa kello näytti 30.02. Melko tasaista menoa koko matkan. Sitten vielä se tärkein juttu. Jaloissa ei tuntunut kipuja ennen treeniä, ei sen aikana, eikä sen jälkeen. JESJES! Tunnelin päässä kajastava valo suorastaan häikäisi.
Ilmoittauduin muuten Sm-keskimatkalle.
torstai 11. elokuuta 2011
Comeback - again
On 17. päivä syyskuuta ja muuten tasan kaksi kuukautta omiin yksi viideosa elämästä -synttäreihin. Seisoskelen lähtökellon piippauksia kuuntelemassa Sm-keskimatkan lähdön tuntumassa. Ei ole aurinkoista, ei ole pilvistä. Ei ole kylmää, eikä kuumaa. On vain sää. Kohta meikä huudetaan lähtökarsinaan. Oma lähtöaika ja sen tuoma lähtöpaikka karsintaryhmässä on erilainen kuin ennen, oikeastaan ihan hauska. Pitkä kolmen kuukauden kisatauko on pudottanut sijani rankilla ties minne.
Valmistautuminen ei ole sujunut niin kuin elokuvissa - olosuhteista johtuen. Mutta olosuhteet huomioon ottaen se on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin. Armeijan lomassa (lomilla?) tehdyt päivittäiset kuiva- ja mielikuvaharjoitukset ovat kehittäneet suunnistukseen tarvittavaa ajatusmallia ja iskostaneet sen pysyvästi päähäni. Henkinen harjoittelu on ollut taustoihin nähden loistavaa. Tällä hetkellä pystyn käyttämään aivokapasiteetistani varmasti yli 5%. Erinomainen ei kuitenkaan riitä, joten harjoittelu jatkukoon seuraavana päivänä.
Viimeisten kuukausien aikana fyysisten rajoitusten vaikutukset on oikein ponnistamalla käännetty harjoittelun voimavaroiksi. Entiset heikkouteni ovat nyt vahvuuksiani, eivätkä entiset vahvuuteni ole vielä kerenneet kääntymään heikkouksiksi. Asiathan ovat kertakaikkiaan niin kuin pitääkin.
Kutsu käy, mutta ei tällä kertaa kutsuntoihin. Kaikki on valmista. Tietoisuus hetkestä ei pelota. On oikeasti melko rauhoittavaa tietää, että itse pystyy ohjaamaan elämänsä (ja suunnistuskisassa kehonsa) suuntaa. Kuten sanoin, kaikki on valmista. On olemassa kaikki tarvittava, jotta pääsen tavoitteeseeni. Eikan eläimellisyys ja Osen muutaman kuukauden herkistelyn tuottamat millit kyllä puuttuvat, mutta niitä en tarvitsekaan. Tarvitsen vain itseni läsnäolevaksi tähän hetkeen.
Kello piippaa ja lähden matkaan. Tältä se tuntuu - sanoinkuvaamattoman hyvältä juosta taas suunnistuskilpailussa, terveenä! Olen onnellinen (mitä sä luulit?) K-pisteellä, enkä voi epäonnistua. Suunta ykköselle on selvä. Eihän tuossa ole kuin tuo mäki ja rastikivi on sen takana, muu mennään kompassilla. Seuraavaksi tarjoillaan pitkää melko tasaisen alueen luukutusta. Jatkakaamme kompassimoodilla. Otan siis leiman ykköseltä, tarkistan lähtösuunnan, pistän pitkän matkan suunnan haarukkaan ja juoksen.
Vajaan kilometrin kohdalla jalat tuntuvat jo aika väsyneiltä. Koska rata on luettuna eteenpäin aina viidennelle leimalle asti, kerkeän ajattelemaan jalkojeni väsymystä. Totean, että se on vain väsymystä, heitän sen mielestäni pois ja jatkan pirteämpänä matkaa. Yön tuoma kosteus loistaa aamuisessa metsässä. Maasto on priimaa. Aika bueno, vois sanoa.
Leimaaminen ei tunnu sen vaikeammalta kuin suunnistaminenkaan, vaikken ole emitin oikeinsijoittamista harjoitellutkaan. Nappaan väliajat mukavalla tahdilla rasteilta 2, 3, 4 ja 5. Olen huomannut jo pitkällä välillä, että haastavin ja samalla nautinnollisin suunnistushetki on vasta tulossa. Aika vaihtaa tekniikkaa hieman pienipiirteisempään maastoon sopivammaksi. Lyhyillä väleillä tarvitsee luonnollisesti hyvän lähtösuunnan. Pienipiirteinen maasto ei itsessään muutu suurpiirteisestä maastosta mitenkään. Tavaraa vaan tulee enemmän, "nopeammin" ja pienempänä. Mielen on oltava valmis tekemään ennakkoja jatkuvana ketjuna, huomaamaan ennakoitavat asiat jatkuvasti. Ja sitä kautta se tulee löytämään rastit jatkuvasti.
En säästy pysähtelyiltä nuoressa männikössä sijaitsevilla kääntörasteilla, mutta tiedän ettei kaikkea voi pelkällä 3kk:n kuivareeniputkella oikaista. Suunnistustekniikan kehittäminen vaatii kestävyyslajin omaisesti pitkäkestoista työtä. Säilytän itseluottamuksen ja ajattelen, että mieluummin pieni pysähdys kuin iso kaarros ja jatkan etenemistä.
Suunnistus on pelkkää nautintoa. Osaan poistaa häiriötekijät mielestä. Mikään eikä kukaan häiritse tekemistäni. Ei edes se tosiasia että suunnistus kulkee. Keskityn ja olen hetkessä läsnä. On helppoo. Nyt saa naattia. Samalla rata lähestyy loppuaan. Viimeisillä mäillä on pari vaikeasti otettavaa rastia. Jyrkänne löytyy hyvin. Notko löytyy yksinkertaisen hyvin. Ja eikun vikalle mars. Sieltä leima ja maalisuoralla pystyn lisäämään vauhtia hymyillen. Radan vaativuus ei antanut mahdollisuutta puristaa kaikkia mehuja irti, ehkä hyvä niin. Leimaan maalissa joka tapauksessa tyytyväisenä ja onnellisena, päämäärääni päässeenä.
Kaikkien 24 suunnistusminuutin aikana, jotka vietin metsässä, tunsin suunnatonta mielihyvää. Suorastaan täydellistä iloa hienon lajin parissa. Ei voi käsittää, kuinka upeaa kilpaurheilu parhaimmillaan on, ellei sitä fiilistä itse tunne. Lähden maaliintulon jälkeen nopeasti verkkalenkille ja huoltamaan endorfiinihouruissa läähättävää kehoani. Käyn läpi karsinnan suoritusta mielessäni. Analysoin hyvät ja huonot puolet, erityisesti hyvät. Aamupäivällä olin erinomainen. Mutta iltapäivällä A-finaalissa tulen olemaan parempi.
Kaiken hurlumhein keskellä saavutin tavoitteeni - juoksin karsinnan terveenä. Siitä olen aidosti onnellinen.
Siinä mielikuvaa kerrakseen.
Valmistautuminen ei ole sujunut niin kuin elokuvissa - olosuhteista johtuen. Mutta olosuhteet huomioon ottaen se on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin. Armeijan lomassa (lomilla?) tehdyt päivittäiset kuiva- ja mielikuvaharjoitukset ovat kehittäneet suunnistukseen tarvittavaa ajatusmallia ja iskostaneet sen pysyvästi päähäni. Henkinen harjoittelu on ollut taustoihin nähden loistavaa. Tällä hetkellä pystyn käyttämään aivokapasiteetistani varmasti yli 5%. Erinomainen ei kuitenkaan riitä, joten harjoittelu jatkukoon seuraavana päivänä.
Viimeisten kuukausien aikana fyysisten rajoitusten vaikutukset on oikein ponnistamalla käännetty harjoittelun voimavaroiksi. Entiset heikkouteni ovat nyt vahvuuksiani, eivätkä entiset vahvuuteni ole vielä kerenneet kääntymään heikkouksiksi. Asiathan ovat kertakaikkiaan niin kuin pitääkin.
Kutsu käy, mutta ei tällä kertaa kutsuntoihin. Kaikki on valmista. Tietoisuus hetkestä ei pelota. On oikeasti melko rauhoittavaa tietää, että itse pystyy ohjaamaan elämänsä (ja suunnistuskisassa kehonsa) suuntaa. Kuten sanoin, kaikki on valmista. On olemassa kaikki tarvittava, jotta pääsen tavoitteeseeni. Eikan eläimellisyys ja Osen muutaman kuukauden herkistelyn tuottamat millit kyllä puuttuvat, mutta niitä en tarvitsekaan. Tarvitsen vain itseni läsnäolevaksi tähän hetkeen.
Kello piippaa ja lähden matkaan. Tältä se tuntuu - sanoinkuvaamattoman hyvältä juosta taas suunnistuskilpailussa, terveenä! Olen onnellinen (mitä sä luulit?) K-pisteellä, enkä voi epäonnistua. Suunta ykköselle on selvä. Eihän tuossa ole kuin tuo mäki ja rastikivi on sen takana, muu mennään kompassilla. Seuraavaksi tarjoillaan pitkää melko tasaisen alueen luukutusta. Jatkakaamme kompassimoodilla. Otan siis leiman ykköseltä, tarkistan lähtösuunnan, pistän pitkän matkan suunnan haarukkaan ja juoksen.
Vajaan kilometrin kohdalla jalat tuntuvat jo aika väsyneiltä. Koska rata on luettuna eteenpäin aina viidennelle leimalle asti, kerkeän ajattelemaan jalkojeni väsymystä. Totean, että se on vain väsymystä, heitän sen mielestäni pois ja jatkan pirteämpänä matkaa. Yön tuoma kosteus loistaa aamuisessa metsässä. Maasto on priimaa. Aika bueno, vois sanoa.
Leimaaminen ei tunnu sen vaikeammalta kuin suunnistaminenkaan, vaikken ole emitin oikeinsijoittamista harjoitellutkaan. Nappaan väliajat mukavalla tahdilla rasteilta 2, 3, 4 ja 5. Olen huomannut jo pitkällä välillä, että haastavin ja samalla nautinnollisin suunnistushetki on vasta tulossa. Aika vaihtaa tekniikkaa hieman pienipiirteisempään maastoon sopivammaksi. Lyhyillä väleillä tarvitsee luonnollisesti hyvän lähtösuunnan. Pienipiirteinen maasto ei itsessään muutu suurpiirteisestä maastosta mitenkään. Tavaraa vaan tulee enemmän, "nopeammin" ja pienempänä. Mielen on oltava valmis tekemään ennakkoja jatkuvana ketjuna, huomaamaan ennakoitavat asiat jatkuvasti. Ja sitä kautta se tulee löytämään rastit jatkuvasti.
En säästy pysähtelyiltä nuoressa männikössä sijaitsevilla kääntörasteilla, mutta tiedän ettei kaikkea voi pelkällä 3kk:n kuivareeniputkella oikaista. Suunnistustekniikan kehittäminen vaatii kestävyyslajin omaisesti pitkäkestoista työtä. Säilytän itseluottamuksen ja ajattelen, että mieluummin pieni pysähdys kuin iso kaarros ja jatkan etenemistä.
Suunnistus on pelkkää nautintoa. Osaan poistaa häiriötekijät mielestä. Mikään eikä kukaan häiritse tekemistäni. Ei edes se tosiasia että suunnistus kulkee. Keskityn ja olen hetkessä läsnä. On helppoo. Nyt saa naattia. Samalla rata lähestyy loppuaan. Viimeisillä mäillä on pari vaikeasti otettavaa rastia. Jyrkänne löytyy hyvin. Notko löytyy yksinkertaisen hyvin. Ja eikun vikalle mars. Sieltä leima ja maalisuoralla pystyn lisäämään vauhtia hymyillen. Radan vaativuus ei antanut mahdollisuutta puristaa kaikkia mehuja irti, ehkä hyvä niin. Leimaan maalissa joka tapauksessa tyytyväisenä ja onnellisena, päämäärääni päässeenä.
Kaikkien 24 suunnistusminuutin aikana, jotka vietin metsässä, tunsin suunnatonta mielihyvää. Suorastaan täydellistä iloa hienon lajin parissa. Ei voi käsittää, kuinka upeaa kilpaurheilu parhaimmillaan on, ellei sitä fiilistä itse tunne. Lähden maaliintulon jälkeen nopeasti verkkalenkille ja huoltamaan endorfiinihouruissa läähättävää kehoani. Käyn läpi karsinnan suoritusta mielessäni. Analysoin hyvät ja huonot puolet, erityisesti hyvät. Aamupäivällä olin erinomainen. Mutta iltapäivällä A-finaalissa tulen olemaan parempi.
Kaiken hurlumhein keskellä saavutin tavoitteeni - juoksin karsinnan terveenä. Siitä olen aidosti onnellinen.
Siinä mielikuvaa kerrakseen.
torstai 4. elokuuta 2011
Kauaskatseisuutta
Asetin tavoitteita. Niistä aikajärjestyksessä ensimmäinen kuuluu näin: "Olen 17.9. Sm-keskimatkan karsinnan lähtöviivalla ilman minkäälaista epäilystä siitä, ettenkö olisi fyysisesti terve".
No, eihän tässä ihmeisiin pystytä, sillä jalka ottaa joka tapauksessa oman aikansa. Mutta uskon, että voin ainakin olla ottamatta ylimääräisiä juoksuaskelia tai hyppyjä seuraavien viikkojen aikana. Vaikka jalka kuinka terveeltä tällä hetkellä vaikuttaisi, eikä se muistuttaisi olemassaolostaan epämiellyttävällä tavalla joka sekunti, se on joka tapauksessa kyvytön juoksemaan kilpaa.
Yritän pitää pään ylhäällä ja katsoa tarpeeksi kauas eteenpäin.
No, eihän tässä ihmeisiin pystytä, sillä jalka ottaa joka tapauksessa oman aikansa. Mutta uskon, että voin ainakin olla ottamatta ylimääräisiä juoksuaskelia tai hyppyjä seuraavien viikkojen aikana. Vaikka jalka kuinka terveeltä tällä hetkellä vaikuttaisi, eikä se muistuttaisi olemassaolostaan epämiellyttävällä tavalla joka sekunti, se on joka tapauksessa kyvytön juoksemaan kilpaa.
Yritän pitää pään ylhäällä ja katsoa tarpeeksi kauas eteenpäin.
lauantai 23. heinäkuuta 2011
Puuta heinää
Valaistutaanpas pikkuisen. Olen vajaa parikymppinen, jolla ovat elämä ja isot "ne tärkeät" kisat edessä. Vietän tällä hetkellä viikonloppulomaa - ansaittua tai ansaitsematonta - ja mietin, että mitkä ovat ne faktat jotka ovat saaneet tämän kauden menemään huonosti.
Niistä viis. Eivät ole tällä kertaa julkaisuhaluisia.
O-ringenille lähtö jäi päättäjien toimien myötä tekemättä, mikä tietysti tällä hetkellä nakertaa mieltä aika paljon. Jälkikäteen katsottuna hommaa on varmasti helpompi ajatella oikein mielin. Ei se nytkään liian vaikeata ole...enää. Lähete on kulkemassa ortopedille. Sieltä varmaankin samanlainen magneettikuvaukseen. Oma veikkaus on, että kuvat otetaan joskus elokuun loppupuolella. On siis hyvää aikaa tehdä vesijuoksua, keskivartalon kuntopiirejä ja keräillä henkistä kapasiteettia syksyn mahdollisia koitoksia varten. Ja jos niitä ei tule, niin onpahan jäljellä lähes rantakuntoinen keskikroppa ja enemmän ajatuksia talven harjoituskautta varten.
Tulevaisuus on auki ainakin kevääseen asti, kunnes uudet haut alkavat, niin rastien kuin myös opiskelupaikkojen suhteen. Asioita on mietitty ja ideita punnittu keskenään. Ainoa varma asia tällä hetkellä on se, että urheilen.
Ja tuon johdantotekstin idea oli kertoa, että meikäläisen isoihin kisoihin ja nimenomaan niissä voittamisiin on aikaa...kymmenisen vuotta. Että eipäs nyt hätäännytä.
Niistä viis. Eivät ole tällä kertaa julkaisuhaluisia.
O-ringenille lähtö jäi päättäjien toimien myötä tekemättä, mikä tietysti tällä hetkellä nakertaa mieltä aika paljon. Jälkikäteen katsottuna hommaa on varmasti helpompi ajatella oikein mielin. Ei se nytkään liian vaikeata ole...enää. Lähete on kulkemassa ortopedille. Sieltä varmaankin samanlainen magneettikuvaukseen. Oma veikkaus on, että kuvat otetaan joskus elokuun loppupuolella. On siis hyvää aikaa tehdä vesijuoksua, keskivartalon kuntopiirejä ja keräillä henkistä kapasiteettia syksyn mahdollisia koitoksia varten. Ja jos niitä ei tule, niin onpahan jäljellä lähes rantakuntoinen keskikroppa ja enemmän ajatuksia talven harjoituskautta varten.
Tulevaisuus on auki ainakin kevääseen asti, kunnes uudet haut alkavat, niin rastien kuin myös opiskelupaikkojen suhteen. Asioita on mietitty ja ideita punnittu keskenään. Ainoa varma asia tällä hetkellä on se, että urheilen.
Ja tuon johdantotekstin idea oli kertoa, että meikäläisen isoihin kisoihin ja nimenomaan niissä voittamisiin on aikaa...kymmenisen vuotta. Että eipäs nyt hätäännytä.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Kunnon kohotusta Fin5:lla
Kuntoilin Fin5-rastiviikolla. Mieleen on tullut yksi ajatus. Koska saa sanoa "ens kauel"?
Tunneli on siis pitkä ja pimeä. Eli kattellaan syssymmällä.
Tunneli on siis pitkä ja pimeä. Eli kattellaan syssymmällä.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Lisää vettä kiukaalle, syksy tulee!
Syksy mielessä edetään vieläkin...ja tullaan muuten etenemään. Jukolan aikaan pitkällä yöllä juostessani saatoin kuvitella, että eiköhän se ylikunto ole riittävästi - uskotaan. Jonkun mielestä ei ilmeisesti ollut. Nyt kävelyn tukena ovat kepit ja syynä tähän mahdollinen sääriluun rasitusmurtuma.
Jukolassa joukkueen sija oli lopulta 105, mikä on seuran ykkösjoukkueen heikoin sijoitus muutamaan vuoteen. Kuten valmentaja Örn kuvaili viestin jälkeen, on kuitenkin mukava huomata, että keskinkertaisillakin suorituksilla olisimme jälleen päässeet 70:n joukkoon. Omaan vetooni olen ihan tyytyväinen. Syksyn Sm-viestissä tullaan taas.
Itsellä on tällä hetkellä aikaa miettiä ja tehdä jotain muuta kuin fyysistä aktiviteettia. Aiemmin päivällä otin reilu vuosi sitten tekemäni Suunnistajan taipumusanalyysin jo esille. Uusi Juoksija odottaa tuossa lukemistaan. Taidanpa ottaa itsestäni selvää seuraavan parin viikon ajalla. Myös sen, että mikä siinä suunnistuksessa on niin vaikeaa. Samalla teen keskivartalon kuntopiirejä ja mielikuvaharjoitteita minkä pystyy. Kehittyy sitä näinkin. Ehkä pieni tauko on ihan hyvästä, jos väkisin yrittää tätä positiiviseksi kääntää. Elämänkatsomuksellisesti olen vamman jälkeen kuitenkin taas piirun verran viisaampi.
Ja Valio-Jukolaan on alle vuosi aikaa.
Jukolassa joukkueen sija oli lopulta 105, mikä on seuran ykkösjoukkueen heikoin sijoitus muutamaan vuoteen. Kuten valmentaja Örn kuvaili viestin jälkeen, on kuitenkin mukava huomata, että keskinkertaisillakin suorituksilla olisimme jälleen päässeet 70:n joukkoon. Omaan vetooni olen ihan tyytyväinen. Syksyn Sm-viestissä tullaan taas.
Itsellä on tällä hetkellä aikaa miettiä ja tehdä jotain muuta kuin fyysistä aktiviteettia. Aiemmin päivällä otin reilu vuosi sitten tekemäni Suunnistajan taipumusanalyysin jo esille. Uusi Juoksija odottaa tuossa lukemistaan. Taidanpa ottaa itsestäni selvää seuraavan parin viikon ajalla. Myös sen, että mikä siinä suunnistuksessa on niin vaikeaa. Samalla teen keskivartalon kuntopiirejä ja mielikuvaharjoitteita minkä pystyy. Kehittyy sitä näinkin. Ehkä pieni tauko on ihan hyvästä, jos väkisin yrittää tätä positiiviseksi kääntää. Elämänkatsomuksellisesti olen vamman jälkeen kuitenkin taas piirun verran viisaampi.
Ja Valio-Jukolaan on alle vuosi aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)