Olen löytänyt itsestäni tänään ylivilkkauden merkkejä. Vierumäeltä tuli postia. Mää sain opiskelupaikan! Tammikuusta lähtien opiskelen hierojaksi (erikoistuen urheiluhierontaan) ja vuoden lopussa on tavoitteena saada käteen paperit, joiden mukaan voisin aloittaa hierojan työt. Nopeaa ja tehokasta. I like.
Tänään:
AP: 45' pyöräily PK + 20' keskivartalon kuntopiiri 40/20
IP: 40' vesijuoksu PK + vesijuoksu VK 20' - aika eksoottinen kokemus vesijuosta "kovaa" reeniä...mutta kyllä se reisissä tuntu
Illalla lihashuollot päälle.
maanantai 24. lokakuuta 2011
torstai 20. lokakuuta 2011
Liikunnallista
Tästä mitään tule. "Nyt unohdetaan pistokset ja psykiatriat."
Ennen vanhaan kutsuin itseäni tavoitteelliseksi urheilijaksi. Joskus siihen eteen saattoi lipsahtaa "etuliite" huippu. Siis "joskus" kuten esimerkiksi hierojan ammattitutkinnon pääsykokeiden ryhmahaastattelussa. Ennen haastattelua juoksimme Cooperin testin. Vaikenen tuloksesta, mutta kolmentuhannenkahdensadankuudenkymmenen metrin vuoksi kutsun itseäni nykyään liikunnalliseksi ihmiseksi - se olisi varmaan pitänyt mainita siinä haastattelussa. Toki tästä on väännetty kättä, että pitääkö ihmiset tuomita tavoitteidensa vai tulostensa perusteella. Mutta tällä kertaa näin päin.
Liikunnallinen ihminen, jolla on silloin tällöin tavoitteita. Olkoon siinä meikäläisen "nimike" siis ensi kilpailukauden alkuun asti. Toivottavasti ensimmäisen kisan jälkeen voin saavutukseni perusteella kutsua itseäni jo muuksi kuin liikunnalliseksi ihmiseksi.
Ensi viikosta alkaa sitten virallisesti uusi liikuntakausi. Kauden ensimmäinen tavoite on liikuntakuntoon pääsy. Sitä lähden tavoittelemaan kalkkitablettien ja vesijuoksun avulla. Liikuntamäärät 15h-20h/viikko? Näin aluksi. (Tuolla kysymysmerkillä mietin sitä, että voiko liikuntakuntoon yrittää päästä, jos liikkuu 15-20h viikossa jo valmiiksi.)
Ja tänä vuonna ei muuten ole enää kilpailuja.
Ennen vanhaan kutsuin itseäni tavoitteelliseksi urheilijaksi. Joskus siihen eteen saattoi lipsahtaa "etuliite" huippu. Siis "joskus" kuten esimerkiksi hierojan ammattitutkinnon pääsykokeiden ryhmahaastattelussa. Ennen haastattelua juoksimme Cooperin testin. Vaikenen tuloksesta, mutta kolmentuhannenkahdensadankuudenkymmenen metrin vuoksi kutsun itseäni nykyään liikunnalliseksi ihmiseksi - se olisi varmaan pitänyt mainita siinä haastattelussa. Toki tästä on väännetty kättä, että pitääkö ihmiset tuomita tavoitteidensa vai tulostensa perusteella. Mutta tällä kertaa näin päin.
Liikunnallinen ihminen, jolla on silloin tällöin tavoitteita. Olkoon siinä meikäläisen "nimike" siis ensi kilpailukauden alkuun asti. Toivottavasti ensimmäisen kisan jälkeen voin saavutukseni perusteella kutsua itseäni jo muuksi kuin liikunnalliseksi ihmiseksi.
Ensi viikosta alkaa sitten virallisesti uusi liikuntakausi. Kauden ensimmäinen tavoite on liikuntakuntoon pääsy. Sitä lähden tavoittelemaan kalkkitablettien ja vesijuoksun avulla. Liikuntamäärät 15h-20h/viikko? Näin aluksi. (Tuolla kysymysmerkillä mietin sitä, että voiko liikuntakuntoon yrittää päästä, jos liikkuu 15-20h viikossa jo valmiiksi.)
Ja tänä vuonna ei muuten ole enää kilpailuja.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Uudempi kausi
Kausi 2010-2011 vaihtuu seuraavaan. Mitä jäi käteen kuluneesta vuodesta? No ainakin palvelustodistus Lahden Urheilukoulusta ja henkisesti vahvempi ihminen. Onnistumisista ja epäonnistumisista sen enempää puhumatta siirryn tulevaisuudesta puhumiseen.
Kaudelle 2011-2012 on yksi ja ainoa tärkeä tavoite. Pysyä terveenä. Se tarkoittaa kohdallani tinkimätöntä kropan kuuntelua, erityisen suunniteltua rytmitystä myös jaloille ja rohkeutta nähdä omat rajani, ja sanoa ei, jos siltä tuntuu. Ymmärsin, että rasitusvammat olivat itselleni tiloja, jotka johtuivat pelosta näyttää omat heikkouteni. Kyllä. Myös miehet pelkäävät.
Ensi kautena kilpailen siis ensimmäistä kertaa pääsarjassa, ja mikäli ihmettä ei tapahdu, niin en ole kolkuttelemassa kymppisakkia tulevan vuoden Sm-kisoissa. Sikäli mahdolliset nopeat menestystarpeet voin heittää hyvin jorpakkoon. Jotenkin on tuntunut, että tärkeintä kilpailuakin ja juuri sitä suurinta kauden päätavoitetta on ollut vaikea lähteä asettamaan, kun ei ole kamppailemassa palkinnoista isojen pyssyjen seassa. Niinpä tavoitteena on seurata harjoittelua useilla testeillä ja niissä kehittyminen nostetaan jalustalle. Testit ovat minulle ensi kauden suurimmat kilpailut ja mikä parasta, niissä kilpailen pelkästään itseäni vastaan.
Kaudelle 2011-2012 on yksi ja ainoa tärkeä tavoite. Pysyä terveenä. Se tarkoittaa kohdallani tinkimätöntä kropan kuuntelua, erityisen suunniteltua rytmitystä myös jaloille ja rohkeutta nähdä omat rajani, ja sanoa ei, jos siltä tuntuu. Ymmärsin, että rasitusvammat olivat itselleni tiloja, jotka johtuivat pelosta näyttää omat heikkouteni. Kyllä. Myös miehet pelkäävät.
Ensi kautena kilpailen siis ensimmäistä kertaa pääsarjassa, ja mikäli ihmettä ei tapahdu, niin en ole kolkuttelemassa kymppisakkia tulevan vuoden Sm-kisoissa. Sikäli mahdolliset nopeat menestystarpeet voin heittää hyvin jorpakkoon. Jotenkin on tuntunut, että tärkeintä kilpailuakin ja juuri sitä suurinta kauden päätavoitetta on ollut vaikea lähteä asettamaan, kun ei ole kamppailemassa palkinnoista isojen pyssyjen seassa. Niinpä tavoitteena on seurata harjoittelua useilla testeillä ja niissä kehittyminen nostetaan jalustalle. Testit ovat minulle ensi kauden suurimmat kilpailut ja mikä parasta, niissä kilpailen pelkästään itseäni vastaan.
lauantai 1. lokakuuta 2011
Reservissä
No, TJ on 0 ja reservissä ollaan. Lievää nuhaa ollut ilmassa. Mutta eipä sitä reeniäkään ole tullut. Kohta kuitenkin tulee.
Sotilaiden SM-kisat jäivät välistä. Jalka ilmoitti olemassaolostaan kevyesti, eikä siinä halunnut itselleen valehdella, joten pienikin tuntemus pakotti jättämään kisaamiset tuonnemmaksi. Sm-yö jäi välistä, sillä harjoitustaustaan nähden uusi huomattava rasituspiikki olisi tuonut vain muutaman viikon lisää sairaslomaa.
Harmittaa muuten aika älyttömästi, etten päässyt kisaamaan tänä iltana ja yönä Sm:ssä. Ei sillä, että olisin pärjännyt, mutta ainakin pääsarjojen radat olivat sen verran suunnistukselliset, että varmasti niitä haasteita on tarjottu myös 20-sarjassa. AAAA! Juuri tuollaista Sm-yötä ainakin meikäläinen haluaa. Suunnistusta, suunnistusta ja suunnistusta.
OMa voitti pääsarjan aika ihailtavalla suorituksella. Virheitä tuli juu, mutta oli se silti aika hienon näköistä gps-viivaa. Eikka ei voittanut kolmatta perättäistä Sm-kultaa yöstä, harmi sikäli. Ja Ellu ei muuten enää koskaan käytä mun Bettyä. Ei voittanut.
Täytyy olla kiitollinen ikävistä hetkistä, sillä ei niitäkään koko elämää ole. Ja hyvät tuntuvat yhä vaan paremmilta.
Sotilaiden SM-kisat jäivät välistä. Jalka ilmoitti olemassaolostaan kevyesti, eikä siinä halunnut itselleen valehdella, joten pienikin tuntemus pakotti jättämään kisaamiset tuonnemmaksi. Sm-yö jäi välistä, sillä harjoitustaustaan nähden uusi huomattava rasituspiikki olisi tuonut vain muutaman viikon lisää sairaslomaa.
Harmittaa muuten aika älyttömästi, etten päässyt kisaamaan tänä iltana ja yönä Sm:ssä. Ei sillä, että olisin pärjännyt, mutta ainakin pääsarjojen radat olivat sen verran suunnistukselliset, että varmasti niitä haasteita on tarjottu myös 20-sarjassa. AAAA! Juuri tuollaista Sm-yötä ainakin meikäläinen haluaa. Suunnistusta, suunnistusta ja suunnistusta.
OMa voitti pääsarjan aika ihailtavalla suorituksella. Virheitä tuli juu, mutta oli se silti aika hienon näköistä gps-viivaa. Eikka ei voittanut kolmatta perättäistä Sm-kultaa yöstä, harmi sikäli. Ja Ellu ei muuten enää koskaan käytä mun Bettyä. Ei voittanut.
Täytyy olla kiitollinen ikävistä hetkistä, sillä ei niitäkään koko elämää ole. Ja hyvät tuntuvat yhä vaan paremmilta.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Syksyn kisakausi avataan huomenna
Ihan vaan tämmönen tiedote.
Kun ymmärsin elokuun alkupuolella, etten voi ottaa osaa Sm-pitkälle, asetin tavoitteen olla terve 17.9. Nyt näyttää siltä, että olen saavuttamassa tuota päämäärää. Huomenna aurinko nousee entistä kirkkaampana!
Faktat eivät ole muuttuneet mihinkään. Tärkeintä on olla terve. Suunnistaa osaan edelleen, ja sen puolesta tavoitteena on virheetön suoritus. Tuloksellisesti ei ole tarvetta menestyä, mutta A-finaali tietenkin houkuttelee. Jos selviydyn sinne, voin kerrankin lähteä tekemään finaalisuoritusta ilman hermoiluja.
Armeijavuosikin lähestyy loppuaan. TJ taitaa olla tällä hetkellä 14. Ensi viikolla sotilaiden suunnistuksen Sm-kisat.
Kun ymmärsin elokuun alkupuolella, etten voi ottaa osaa Sm-pitkälle, asetin tavoitteen olla terve 17.9. Nyt näyttää siltä, että olen saavuttamassa tuota päämäärää. Huomenna aurinko nousee entistä kirkkaampana!
Faktat eivät ole muuttuneet mihinkään. Tärkeintä on olla terve. Suunnistaa osaan edelleen, ja sen puolesta tavoitteena on virheetön suoritus. Tuloksellisesti ei ole tarvetta menestyä, mutta A-finaali tietenkin houkuttelee. Jos selviydyn sinne, voin kerrankin lähteä tekemään finaalisuoritusta ilman hermoiluja.
Armeijavuosikin lähestyy loppuaan. TJ taitaa olla tällä hetkellä 14. Ensi viikolla sotilaiden suunnistuksen Sm-kisat.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Valo
Tähän on tultu. Yleisurheilun MM-kisojen katseleminen sai jäädä, kun lähdin ottamaan ensimmäisiä juoksuaskeleita 2½ kuukauden tauon jälkeen. Harjoituksena juoksukävelyä 2 minuutin jaksoilla yhteensä puoli tuntia.
Ensimmäinen jakso kävellen. Piti muistuttaa jalkapohjia siitä, miltä Salomonit tuntuvat. 2 minuutin lähestyessä hymy nousi korviin. Kohta, kohta, kohta! Taustalla ajatuksena ehkä pieni epävarmuus tulevasta. Muistankohan edes, kuinka juostaan?
Kello näytti 0.02.00, ja ponnistin toisella jalalla eteenpäin. Mää juoksen! Kevyttä päkiäaskelta, mutta ei minkäänlaista vaimennusta. Jokaisella askeleella koko kroppa tuntui tärähtävän kunnolla. Ryhdikästä, mutta etenkin yläkropan osalta liian puristavaa ja jännittynyttä. Hauskaa ja nautinnollista joka tapauksessa!
Vauhti tasoittui 5½min:iin/km. Kolmannella juoksujaksolla (kun voimia vielä oli) homma meinasi lähteä lapasesta ja juoksin hetkellisesti alle 5min/km. Hillitsin itseäni ja pudotin vauhtia.
15 minuutin kohdalla kääntö. Ei makeaa mahan täydeltä tänään. Kotipihaan tullessa kello näytti 30.02. Melko tasaista menoa koko matkan. Sitten vielä se tärkein juttu. Jaloissa ei tuntunut kipuja ennen treeniä, ei sen aikana, eikä sen jälkeen. JESJES! Tunnelin päässä kajastava valo suorastaan häikäisi.
Ilmoittauduin muuten Sm-keskimatkalle.
Ensimmäinen jakso kävellen. Piti muistuttaa jalkapohjia siitä, miltä Salomonit tuntuvat. 2 minuutin lähestyessä hymy nousi korviin. Kohta, kohta, kohta! Taustalla ajatuksena ehkä pieni epävarmuus tulevasta. Muistankohan edes, kuinka juostaan?
Kello näytti 0.02.00, ja ponnistin toisella jalalla eteenpäin. Mää juoksen! Kevyttä päkiäaskelta, mutta ei minkäänlaista vaimennusta. Jokaisella askeleella koko kroppa tuntui tärähtävän kunnolla. Ryhdikästä, mutta etenkin yläkropan osalta liian puristavaa ja jännittynyttä. Hauskaa ja nautinnollista joka tapauksessa!
Vauhti tasoittui 5½min:iin/km. Kolmannella juoksujaksolla (kun voimia vielä oli) homma meinasi lähteä lapasesta ja juoksin hetkellisesti alle 5min/km. Hillitsin itseäni ja pudotin vauhtia.
15 minuutin kohdalla kääntö. Ei makeaa mahan täydeltä tänään. Kotipihaan tullessa kello näytti 30.02. Melko tasaista menoa koko matkan. Sitten vielä se tärkein juttu. Jaloissa ei tuntunut kipuja ennen treeniä, ei sen aikana, eikä sen jälkeen. JESJES! Tunnelin päässä kajastava valo suorastaan häikäisi.
Ilmoittauduin muuten Sm-keskimatkalle.
torstai 11. elokuuta 2011
Comeback - again
On 17. päivä syyskuuta ja muuten tasan kaksi kuukautta omiin yksi viideosa elämästä -synttäreihin. Seisoskelen lähtökellon piippauksia kuuntelemassa Sm-keskimatkan lähdön tuntumassa. Ei ole aurinkoista, ei ole pilvistä. Ei ole kylmää, eikä kuumaa. On vain sää. Kohta meikä huudetaan lähtökarsinaan. Oma lähtöaika ja sen tuoma lähtöpaikka karsintaryhmässä on erilainen kuin ennen, oikeastaan ihan hauska. Pitkä kolmen kuukauden kisatauko on pudottanut sijani rankilla ties minne.
Valmistautuminen ei ole sujunut niin kuin elokuvissa - olosuhteista johtuen. Mutta olosuhteet huomioon ottaen se on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin. Armeijan lomassa (lomilla?) tehdyt päivittäiset kuiva- ja mielikuvaharjoitukset ovat kehittäneet suunnistukseen tarvittavaa ajatusmallia ja iskostaneet sen pysyvästi päähäni. Henkinen harjoittelu on ollut taustoihin nähden loistavaa. Tällä hetkellä pystyn käyttämään aivokapasiteetistani varmasti yli 5%. Erinomainen ei kuitenkaan riitä, joten harjoittelu jatkukoon seuraavana päivänä.
Viimeisten kuukausien aikana fyysisten rajoitusten vaikutukset on oikein ponnistamalla käännetty harjoittelun voimavaroiksi. Entiset heikkouteni ovat nyt vahvuuksiani, eivätkä entiset vahvuuteni ole vielä kerenneet kääntymään heikkouksiksi. Asiathan ovat kertakaikkiaan niin kuin pitääkin.
Kutsu käy, mutta ei tällä kertaa kutsuntoihin. Kaikki on valmista. Tietoisuus hetkestä ei pelota. On oikeasti melko rauhoittavaa tietää, että itse pystyy ohjaamaan elämänsä (ja suunnistuskisassa kehonsa) suuntaa. Kuten sanoin, kaikki on valmista. On olemassa kaikki tarvittava, jotta pääsen tavoitteeseeni. Eikan eläimellisyys ja Osen muutaman kuukauden herkistelyn tuottamat millit kyllä puuttuvat, mutta niitä en tarvitsekaan. Tarvitsen vain itseni läsnäolevaksi tähän hetkeen.
Kello piippaa ja lähden matkaan. Tältä se tuntuu - sanoinkuvaamattoman hyvältä juosta taas suunnistuskilpailussa, terveenä! Olen onnellinen (mitä sä luulit?) K-pisteellä, enkä voi epäonnistua. Suunta ykköselle on selvä. Eihän tuossa ole kuin tuo mäki ja rastikivi on sen takana, muu mennään kompassilla. Seuraavaksi tarjoillaan pitkää melko tasaisen alueen luukutusta. Jatkakaamme kompassimoodilla. Otan siis leiman ykköseltä, tarkistan lähtösuunnan, pistän pitkän matkan suunnan haarukkaan ja juoksen.
Vajaan kilometrin kohdalla jalat tuntuvat jo aika väsyneiltä. Koska rata on luettuna eteenpäin aina viidennelle leimalle asti, kerkeän ajattelemaan jalkojeni väsymystä. Totean, että se on vain väsymystä, heitän sen mielestäni pois ja jatkan pirteämpänä matkaa. Yön tuoma kosteus loistaa aamuisessa metsässä. Maasto on priimaa. Aika bueno, vois sanoa.
Leimaaminen ei tunnu sen vaikeammalta kuin suunnistaminenkaan, vaikken ole emitin oikeinsijoittamista harjoitellutkaan. Nappaan väliajat mukavalla tahdilla rasteilta 2, 3, 4 ja 5. Olen huomannut jo pitkällä välillä, että haastavin ja samalla nautinnollisin suunnistushetki on vasta tulossa. Aika vaihtaa tekniikkaa hieman pienipiirteisempään maastoon sopivammaksi. Lyhyillä väleillä tarvitsee luonnollisesti hyvän lähtösuunnan. Pienipiirteinen maasto ei itsessään muutu suurpiirteisestä maastosta mitenkään. Tavaraa vaan tulee enemmän, "nopeammin" ja pienempänä. Mielen on oltava valmis tekemään ennakkoja jatkuvana ketjuna, huomaamaan ennakoitavat asiat jatkuvasti. Ja sitä kautta se tulee löytämään rastit jatkuvasti.
En säästy pysähtelyiltä nuoressa männikössä sijaitsevilla kääntörasteilla, mutta tiedän ettei kaikkea voi pelkällä 3kk:n kuivareeniputkella oikaista. Suunnistustekniikan kehittäminen vaatii kestävyyslajin omaisesti pitkäkestoista työtä. Säilytän itseluottamuksen ja ajattelen, että mieluummin pieni pysähdys kuin iso kaarros ja jatkan etenemistä.
Suunnistus on pelkkää nautintoa. Osaan poistaa häiriötekijät mielestä. Mikään eikä kukaan häiritse tekemistäni. Ei edes se tosiasia että suunnistus kulkee. Keskityn ja olen hetkessä läsnä. On helppoo. Nyt saa naattia. Samalla rata lähestyy loppuaan. Viimeisillä mäillä on pari vaikeasti otettavaa rastia. Jyrkänne löytyy hyvin. Notko löytyy yksinkertaisen hyvin. Ja eikun vikalle mars. Sieltä leima ja maalisuoralla pystyn lisäämään vauhtia hymyillen. Radan vaativuus ei antanut mahdollisuutta puristaa kaikkia mehuja irti, ehkä hyvä niin. Leimaan maalissa joka tapauksessa tyytyväisenä ja onnellisena, päämäärääni päässeenä.
Kaikkien 24 suunnistusminuutin aikana, jotka vietin metsässä, tunsin suunnatonta mielihyvää. Suorastaan täydellistä iloa hienon lajin parissa. Ei voi käsittää, kuinka upeaa kilpaurheilu parhaimmillaan on, ellei sitä fiilistä itse tunne. Lähden maaliintulon jälkeen nopeasti verkkalenkille ja huoltamaan endorfiinihouruissa läähättävää kehoani. Käyn läpi karsinnan suoritusta mielessäni. Analysoin hyvät ja huonot puolet, erityisesti hyvät. Aamupäivällä olin erinomainen. Mutta iltapäivällä A-finaalissa tulen olemaan parempi.
Kaiken hurlumhein keskellä saavutin tavoitteeni - juoksin karsinnan terveenä. Siitä olen aidosti onnellinen.
Siinä mielikuvaa kerrakseen.
Valmistautuminen ei ole sujunut niin kuin elokuvissa - olosuhteista johtuen. Mutta olosuhteet huomioon ottaen se on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin. Armeijan lomassa (lomilla?) tehdyt päivittäiset kuiva- ja mielikuvaharjoitukset ovat kehittäneet suunnistukseen tarvittavaa ajatusmallia ja iskostaneet sen pysyvästi päähäni. Henkinen harjoittelu on ollut taustoihin nähden loistavaa. Tällä hetkellä pystyn käyttämään aivokapasiteetistani varmasti yli 5%. Erinomainen ei kuitenkaan riitä, joten harjoittelu jatkukoon seuraavana päivänä.
Viimeisten kuukausien aikana fyysisten rajoitusten vaikutukset on oikein ponnistamalla käännetty harjoittelun voimavaroiksi. Entiset heikkouteni ovat nyt vahvuuksiani, eivätkä entiset vahvuuteni ole vielä kerenneet kääntymään heikkouksiksi. Asiathan ovat kertakaikkiaan niin kuin pitääkin.
Kutsu käy, mutta ei tällä kertaa kutsuntoihin. Kaikki on valmista. Tietoisuus hetkestä ei pelota. On oikeasti melko rauhoittavaa tietää, että itse pystyy ohjaamaan elämänsä (ja suunnistuskisassa kehonsa) suuntaa. Kuten sanoin, kaikki on valmista. On olemassa kaikki tarvittava, jotta pääsen tavoitteeseeni. Eikan eläimellisyys ja Osen muutaman kuukauden herkistelyn tuottamat millit kyllä puuttuvat, mutta niitä en tarvitsekaan. Tarvitsen vain itseni läsnäolevaksi tähän hetkeen.
Kello piippaa ja lähden matkaan. Tältä se tuntuu - sanoinkuvaamattoman hyvältä juosta taas suunnistuskilpailussa, terveenä! Olen onnellinen (mitä sä luulit?) K-pisteellä, enkä voi epäonnistua. Suunta ykköselle on selvä. Eihän tuossa ole kuin tuo mäki ja rastikivi on sen takana, muu mennään kompassilla. Seuraavaksi tarjoillaan pitkää melko tasaisen alueen luukutusta. Jatkakaamme kompassimoodilla. Otan siis leiman ykköseltä, tarkistan lähtösuunnan, pistän pitkän matkan suunnan haarukkaan ja juoksen.
Vajaan kilometrin kohdalla jalat tuntuvat jo aika väsyneiltä. Koska rata on luettuna eteenpäin aina viidennelle leimalle asti, kerkeän ajattelemaan jalkojeni väsymystä. Totean, että se on vain väsymystä, heitän sen mielestäni pois ja jatkan pirteämpänä matkaa. Yön tuoma kosteus loistaa aamuisessa metsässä. Maasto on priimaa. Aika bueno, vois sanoa.
Leimaaminen ei tunnu sen vaikeammalta kuin suunnistaminenkaan, vaikken ole emitin oikeinsijoittamista harjoitellutkaan. Nappaan väliajat mukavalla tahdilla rasteilta 2, 3, 4 ja 5. Olen huomannut jo pitkällä välillä, että haastavin ja samalla nautinnollisin suunnistushetki on vasta tulossa. Aika vaihtaa tekniikkaa hieman pienipiirteisempään maastoon sopivammaksi. Lyhyillä väleillä tarvitsee luonnollisesti hyvän lähtösuunnan. Pienipiirteinen maasto ei itsessään muutu suurpiirteisestä maastosta mitenkään. Tavaraa vaan tulee enemmän, "nopeammin" ja pienempänä. Mielen on oltava valmis tekemään ennakkoja jatkuvana ketjuna, huomaamaan ennakoitavat asiat jatkuvasti. Ja sitä kautta se tulee löytämään rastit jatkuvasti.
En säästy pysähtelyiltä nuoressa männikössä sijaitsevilla kääntörasteilla, mutta tiedän ettei kaikkea voi pelkällä 3kk:n kuivareeniputkella oikaista. Suunnistustekniikan kehittäminen vaatii kestävyyslajin omaisesti pitkäkestoista työtä. Säilytän itseluottamuksen ja ajattelen, että mieluummin pieni pysähdys kuin iso kaarros ja jatkan etenemistä.
Suunnistus on pelkkää nautintoa. Osaan poistaa häiriötekijät mielestä. Mikään eikä kukaan häiritse tekemistäni. Ei edes se tosiasia että suunnistus kulkee. Keskityn ja olen hetkessä läsnä. On helppoo. Nyt saa naattia. Samalla rata lähestyy loppuaan. Viimeisillä mäillä on pari vaikeasti otettavaa rastia. Jyrkänne löytyy hyvin. Notko löytyy yksinkertaisen hyvin. Ja eikun vikalle mars. Sieltä leima ja maalisuoralla pystyn lisäämään vauhtia hymyillen. Radan vaativuus ei antanut mahdollisuutta puristaa kaikkia mehuja irti, ehkä hyvä niin. Leimaan maalissa joka tapauksessa tyytyväisenä ja onnellisena, päämäärääni päässeenä.
Kaikkien 24 suunnistusminuutin aikana, jotka vietin metsässä, tunsin suunnatonta mielihyvää. Suorastaan täydellistä iloa hienon lajin parissa. Ei voi käsittää, kuinka upeaa kilpaurheilu parhaimmillaan on, ellei sitä fiilistä itse tunne. Lähden maaliintulon jälkeen nopeasti verkkalenkille ja huoltamaan endorfiinihouruissa läähättävää kehoani. Käyn läpi karsinnan suoritusta mielessäni. Analysoin hyvät ja huonot puolet, erityisesti hyvät. Aamupäivällä olin erinomainen. Mutta iltapäivällä A-finaalissa tulen olemaan parempi.
Kaiken hurlumhein keskellä saavutin tavoitteeni - juoksin karsinnan terveenä. Siitä olen aidosti onnellinen.
Siinä mielikuvaa kerrakseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)