Nyt olen Norjassa, mutta tarinoidaan nyt ensiksi se, mitä edellisen päivityksen (4.10.2016) jälkeen on oikein tapahtunut.
Viime syksynä ikävän voimakkaat rytmihäiriötuntemukset ohjasivat meikäläisen tutkimuksiin ja suunnilleen vuodenvaihteessa myöhäisenä joululahjana sain terveen paperit. Reenit alkoivat ja sekös oli mukavaa. Uuden koutsin kanssa tuli pohdittua, että terveenä olis hyvä pysyä. Jos vuositason tuntisuunnitelma olisi tehty, suunnitelman tuntisarakkeessa olisi ollut useampi sata tuntia vähemmän kuin edellisinä vuosina. Ei ihan helpoin juttu sellaiselle urheilijalle, joka kuitenkin lähtökohtaisesti uskoo, että huipulle pääsyyn vaaditaan vuositasolla jokunen treeni enemmän, mitä ohjelmaan oli nyt merkitty. Saatoin jossain määrin kuitenkin ymmärtää, että ehkä kyse on nousujohteisuudesta ja siitä, että reenataan se, mitä kroppa kestää ja että kuormitusta lisätään vasta sitten, kun siihen on kykyjä (tähän sellainen hehkulampun kuva).
No, tammikuussa homma tuntui vähän niin kuin uudelta alulta, mikä tavallaan toi lisää hyvää fiilistä treenaamiseen. Sai aloittaa alusta. Kaiken kaikkiaan harjoittelu sujui mukavasti, sillä missään vaiheessa ei ollut oikeasti väsynyt. Missasin sairastumisen takia seuran ulkomaanleirin helmi-maaliskuussa, mikä toisaalta saattoi olla ihan hyvä asia, sillä kahtena edellisenä vuotena tuo kyseinen leiri on ollut itselle "pieni" kompastuskivi siinä mielessä, että leiriltä on tullut tuliaisena jonkunlainen koko kauden pilaava rasitusvamma.
Kevät lähestyi ja tulevista kilpailuista oli alleviivattu kolme: 10mila, SM-keskimatka ja Jukolan Viesti. Kaikki muut harvat kilpailut liittyivät vain ja ainoastaan näihin kisoihin. Joidenkin rooli oli katsastaa viestijoukkueita isoihin kisoihin ja joidenkin rooli oli maastotyypin tai kisamuodon reenaamisessa. Tavoitteiden kannalta turhat kisat, kuten näyttö- ja katsastuskisat kansainvälisiin karkeloihin jäivät kalenterista automaattisesti pois. "Eipä niillä olisi meikäläiselle käyttistä ollutkaan", sillä tällä reenitaustalla edustuspaikat olivat mahdottomuus. Tulevaisuutta ajatellen katsastuskisojen reenaaminen olisi tietysti ollut arvokasta, mutta joskus asioita on priorisoitava.
Jännästi tuli heti maalis-huhtikuussa kisakauden alkaessa esille se, että kun ei ole reenannut itseään väsyksiin, kisoissa jaksaa painaa. Suunnistusnälkääkin riitti ja ilokseni saatoin todeta, että myös taidollinen suorittaminen kisoissa oli kiitettävällä tasolla. 10milan 3. osuuden 11. nopein osuusaika takaa-ajajan roolissa ja Hollola-rastien voitto kertoivat siitä, että tammikuun alusta lähtien jotain oli tehty oikein. Edellisvuosiin nähden jotain oli jätetty tekemättä, mutta sekin taisi mennä tällä kertaa oikein.
SM-keskimatkan karsinta oli silti haaste, josta en suorittanut puhtain paperein kuin kaksi ensimmäistä rastia. Epäonnistunut suoritus oli monen asian summa, kuten aina, mutta sanotaan nyt näin, että kun on tarpeeksi monta juttua häiritsemässä itseluottamusta, tulos on se, mikä on. Tuli siinä opittuakin jotain ja toivottavasti jossain kohtaa ne opit näkyvät. Jukolassa fiilis matkaan lähtiessä oli hieman sama kuin SM-keskimatkalla: todella epävarma. Jotenkin ihmeellisesti sain aikaan kuitenkin hyvän suorituksen ja 4. osuuden osuussijoitus (12.) on ehdottomasti parasta, mihin tämä mies on koskaan Jukolassa pystynyt.
Koko kevätkautta summatakseni: pääkisojen onnistusmissaldo 2/3 ja onnistuneet suoritukset sellaisella tasolla, johon en ole ennen pystynyt, on lähtökohdat huomioiden erittäin tyydyttävä kokonaisuus.
--- --- --- --- ---
Kesäharjoittelu on sujunut vaihtelevasti, sillä huhtikuun kylmissä keleissä juostut kisat aiheuttivat ongelmia akilleksiin (yksi syy, miksi fiilis SM-keskarilla ja Jukolassa oli epävarma), eivätkä korvaavat harjoitteet tai fysioterapia/hieronta ole toistaiseksi poistaneet vaivoja täysin. Tilanne on kohtuullinen, mutta välillä häiritsevä. Lahti-suunnistuksen keskimatkalla en osannut keskittyä täysillä suoritukseen ja annoin vaikean historian tehdä itseni epävarmaksi, kuten SM-keskimatkalla. Lahden keskari oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, mihin kilpailussa täytyy keskittyä ja nyt uskon pystyväni hallitsemaan kilpailusuorituksen kunnialla, kun sillä on "oikeasti merkitystä". Seuraava todellinen testi on SM-pitkä ja sen karsinta syyskuun ensimmäisen viikonlopun lauantaina. Sitä ennen elokuun viimeisen viikonlopun sunnuntaina olisi yksi viestikisa juostavana (tärkeä merkitys silläkin), kunhan vain selviydyn lähtöviivalle terveenä nyt jylläävän flunssan kourista.
--- --- --- --- ---
Jaapajaa. Otsikon mukaisesti pitäisi kirjoittaa varmaan jotain tästä Norja-jutustakin :D. Joskus vuoden alussa päätin, että täksi syyslukukaudeksi lähden jonnekin vaihtoon ja aika nopeasti Norja ja Oslo, tarkemmin NSSS (Norwegian School of Sport Sciences, norjaksi NIH eli Norges Idrettshøgskole) valikoitui mielekkääksi vaihtokohteeksi. Hakupaperit sisään ja huhtikuun tienoilla vaihtopaikka oli selvä.
Minulle syitä lähteä vaihtoon olivat mm.
- liikkabilsan kansainvälisyys ->
- kielitaito, myös paikallisen kielen oppiminen
- työllistymismahdollisuudet
- kontaktit ihan joka mielessä
- uudet maastot ja harjoitusolosuhteet
- MM 2019
- kyllähän jokaisen kannattaa lähteä vaihtoon ihan vaan kokemuksen takia :)
Ja täällä sitä ollaan. Lensin Osloon 11. pv perjantaina. Olin aiemmin ottanut yhteyttä paikallisen seuran, Nydalens SK:n väkeen ja käytännössä heti kämpän avaimen saatuani suuntasin NSK:n leirille Kongsbergiin. Pari laatutreeniä siellä ja matka jatkui heti lauantaina takaisin Osloon vaihtareille suunnatun ohjelman pariin. Viime viikon alusta norjalaisetkin opiskelijat aloittivat orientaatio-ohjelman ja liityimme vaihtariporukalla tähän remmiin mukaan. 'Fadderuka' (orientaatioviikko) sisälsi ohjelmaa laidasta laitaan, pääasiassa leikkimielistä kilpailua ryhmissä ja biletystä viitenä peräkkäisenä iltana/yönä. Lähes kaikkeen ohjelmaan osallistuneena ja jonkun verran omatoimista urheilua harrastaneena voi helposti todeta viikon olleen melko rankka (mutta hauska!) kokonaisuus, vaikka alkoholia ei juonutkaan ja vaikka yöunista yrittikin pitää hyvää huolta. Eihän tuo urheilijan viikko ollut, enkä voi sanoa olevani yllättynyt, että sunnuntaina alkoi pukata flunssaa. En muuten muista olleeni kuumeessa ainakaan viimeiseen kuuteen vuoteen. Vaikka mittari näyttikin korkeimmillaan maanantai-iltana vain 37,3 C, oli fiilis Kummelia lainatakseni: "Kevyt kuin käellä. Melko ylivoimainen."
Yhden illan kestänyt kuume on nyt kuitenkin poissa ja ehkä jokseenkin lisääntynyt sairastelu viimeisen vuoden aikana on kehittänyt kropan puolustuskykyä siinä mielessä, että jokaisen pöpön taltuttaminen ei vie kahta viikkoa, vaan nyt voi puhua jo päivistä. Tietysti lisääntynyt sairastelu (aiiiiiika monta sairaspäivää tänä vuonna) ei yleisesti ottaen ole kovin hyvä juttu ja se pitääkin nyt kauden päättyessä tsekata, joskos sille pitäisi (kyllä) ja voisi (kyllä) tehrä jotain. Nyt joka tapauksessa pidän sormet ristissä ja hoidan ravinnon, levon ja huollon, kuten pitää ja toivon pystyväni osallistumaan jo tulevana sunnuntaina paikalliseen aluemestaruusviestiin NSK:n riveissä.
Tarkoitus on siis edustaa nyt syksy Norjassa NSK:ta. Tai oikeastaan tärkeämpi juttu on treenata seuran kanssa tämä syksy, sillä kisoja ei kovin montaa tule. Joka tapauksessa tämän kauden aikana Suomessa tai Ruotsissa käytäviin kisoihin tai ensi kauteen muutenkaan se ei vaikuta mitenkään. Eli matka Turun Metsänkävijöiden kanssa jatkuu, kuten ennenkin. Tai jos se minusta on kiinni, niin matka jatkuu paljon paremmin kuin tähän mennessä. :)
Btw. Norjan reissun takia ja sosiaaliseen paineen alla murruin ja päätin liittyä Instagramiin. Saa seurata! En lupaa, mutta tarkoitus olisi päivitellä blogia ja Instagramia öbaut viikon välein, ja kertoa niin urheilijan kuin vaihtarin elämästä. Katotaan mitä syksy tuo tullessaan!
Ha det!
