On 17. päivä syyskuuta ja muuten tasan kaksi kuukautta omiin yksi viideosa elämästä -synttäreihin. Seisoskelen lähtökellon piippauksia kuuntelemassa Sm-keskimatkan lähdön tuntumassa. Ei ole aurinkoista, ei ole pilvistä. Ei ole kylmää, eikä kuumaa. On vain sää. Kohta meikä huudetaan lähtökarsinaan. Oma lähtöaika ja sen tuoma lähtöpaikka karsintaryhmässä on erilainen kuin ennen, oikeastaan ihan hauska. Pitkä kolmen kuukauden kisatauko on pudottanut sijani rankilla ties minne.
Valmistautuminen ei ole sujunut niin kuin elokuvissa - olosuhteista johtuen. Mutta olosuhteet huomioon ottaen se on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin. Armeijan lomassa (lomilla?) tehdyt päivittäiset kuiva- ja mielikuvaharjoitukset ovat kehittäneet suunnistukseen tarvittavaa ajatusmallia ja iskostaneet sen pysyvästi päähäni. Henkinen harjoittelu on ollut taustoihin nähden loistavaa. Tällä hetkellä pystyn käyttämään aivokapasiteetistani varmasti yli 5%. Erinomainen ei kuitenkaan riitä, joten harjoittelu jatkukoon seuraavana päivänä.
Viimeisten kuukausien aikana fyysisten rajoitusten vaikutukset on oikein ponnistamalla käännetty harjoittelun voimavaroiksi. Entiset heikkouteni ovat nyt vahvuuksiani, eivätkä entiset vahvuuteni ole vielä kerenneet kääntymään heikkouksiksi. Asiathan ovat kertakaikkiaan niin kuin pitääkin.
Kutsu käy, mutta ei tällä kertaa kutsuntoihin. Kaikki on valmista. Tietoisuus hetkestä ei pelota. On oikeasti melko rauhoittavaa tietää, että itse pystyy ohjaamaan elämänsä (ja suunnistuskisassa kehonsa) suuntaa. Kuten sanoin, kaikki on valmista. On olemassa kaikki tarvittava, jotta pääsen tavoitteeseeni. Eikan eläimellisyys ja Osen muutaman kuukauden herkistelyn tuottamat millit kyllä puuttuvat, mutta niitä en tarvitsekaan. Tarvitsen vain itseni läsnäolevaksi tähän hetkeen.
Kello piippaa ja lähden matkaan. Tältä se tuntuu - sanoinkuvaamattoman hyvältä juosta taas suunnistuskilpailussa, terveenä! Olen onnellinen (mitä sä luulit?) K-pisteellä, enkä voi epäonnistua. Suunta ykköselle on selvä. Eihän tuossa ole kuin tuo mäki ja rastikivi on sen takana, muu mennään kompassilla. Seuraavaksi tarjoillaan pitkää melko tasaisen alueen luukutusta. Jatkakaamme kompassimoodilla. Otan siis leiman ykköseltä, tarkistan lähtösuunnan, pistän pitkän matkan suunnan haarukkaan ja juoksen.
Vajaan kilometrin kohdalla jalat tuntuvat jo aika väsyneiltä. Koska rata on luettuna eteenpäin aina viidennelle leimalle asti, kerkeän ajattelemaan jalkojeni väsymystä. Totean, että se on vain väsymystä, heitän sen mielestäni pois ja jatkan pirteämpänä matkaa. Yön tuoma kosteus loistaa aamuisessa metsässä. Maasto on priimaa. Aika bueno, vois sanoa.
Leimaaminen ei tunnu sen vaikeammalta kuin suunnistaminenkaan, vaikken ole emitin oikeinsijoittamista harjoitellutkaan. Nappaan väliajat mukavalla tahdilla rasteilta 2, 3, 4 ja 5. Olen huomannut jo pitkällä välillä, että haastavin ja samalla nautinnollisin suunnistushetki on vasta tulossa. Aika vaihtaa tekniikkaa hieman pienipiirteisempään maastoon sopivammaksi. Lyhyillä väleillä tarvitsee luonnollisesti hyvän lähtösuunnan. Pienipiirteinen maasto ei itsessään muutu suurpiirteisestä maastosta mitenkään. Tavaraa vaan tulee enemmän, "nopeammin" ja pienempänä. Mielen on oltava valmis tekemään ennakkoja jatkuvana ketjuna, huomaamaan ennakoitavat asiat jatkuvasti. Ja sitä kautta se tulee löytämään rastit jatkuvasti.
En säästy pysähtelyiltä nuoressa männikössä sijaitsevilla kääntörasteilla, mutta tiedän ettei kaikkea voi pelkällä 3kk:n kuivareeniputkella oikaista. Suunnistustekniikan kehittäminen vaatii kestävyyslajin omaisesti pitkäkestoista työtä. Säilytän itseluottamuksen ja ajattelen, että mieluummin pieni pysähdys kuin iso kaarros ja jatkan etenemistä.
Suunnistus on pelkkää nautintoa. Osaan poistaa häiriötekijät mielestä. Mikään eikä kukaan häiritse tekemistäni. Ei edes se tosiasia että suunnistus kulkee. Keskityn ja olen hetkessä läsnä. On helppoo. Nyt saa naattia. Samalla rata lähestyy loppuaan. Viimeisillä mäillä on pari vaikeasti otettavaa rastia. Jyrkänne löytyy hyvin. Notko löytyy yksinkertaisen hyvin. Ja eikun vikalle mars. Sieltä leima ja maalisuoralla pystyn lisäämään vauhtia hymyillen. Radan vaativuus ei antanut mahdollisuutta puristaa kaikkia mehuja irti, ehkä hyvä niin. Leimaan maalissa joka tapauksessa tyytyväisenä ja onnellisena, päämäärääni päässeenä.
Kaikkien 24 suunnistusminuutin aikana, jotka vietin metsässä, tunsin suunnatonta mielihyvää. Suorastaan täydellistä iloa hienon lajin parissa. Ei voi käsittää, kuinka upeaa kilpaurheilu parhaimmillaan on, ellei sitä fiilistä itse tunne. Lähden maaliintulon jälkeen nopeasti verkkalenkille ja huoltamaan endorfiinihouruissa läähättävää kehoani. Käyn läpi karsinnan suoritusta mielessäni. Analysoin hyvät ja huonot puolet, erityisesti hyvät. Aamupäivällä olin erinomainen. Mutta iltapäivällä A-finaalissa tulen olemaan parempi.
Kaiken hurlumhein keskellä saavutin tavoitteeni - juoksin karsinnan terveenä. Siitä olen aidosti onnellinen.
Siinä mielikuvaa kerrakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti