Päästä varpaisiin ja takaisin - juoksijan polvi

Eikä kahta ilman kolmatta, sillä viime vuonna vaivat siirtyivät polviin.

Juoksijan polven oireenahan on polven ulkosyrjälle tuleva viiltävä kipu, kuin puukolla pistäisi. Käsittääkseni se on enemmän rasituskipua, mutta en sitten tiiä yleisesti. Ainakin meikäläiselle se tuli rasituksessa ja tulee edelleen jos on tullakseen. Kun polven alueella on tulehdusta, niin kaiken maailman kivut on kyllä mahollisia. Levossa, rasituksessa, ylösalaisin...

Anyway. Juoksijan polvi/iliotibial syndrome jne. johtuu siitä, että IT-jänne (lantion ulkosyrjältä aina polven yli sääriluun ulkosyrjälle) hankaa kiristyessään reisiluun ulkosivunastaa polven ulkosyrjällä. Sanotaan nyt vielä toistamisen nautinnosta, että tämä liittyy hyvin pitkälti kehon ulkosyrjällä oleviin rakenteisiin. Jänteen kiristymiseen tai hankaamiseen voi olla taas vaikka mitä syitä, ja omalla kohdallani terveydenhuollon ammattilaiset ovat esittäneet kahdenlaisia mielipiteitä. A) IT-jänteeseen liittyvät lihakset kuten lantion alueella sijaitsevat sidepeitteen jännittäjälihas ja keskimmäinen pakaralihas jumiutuvat, ja ne kiristävät itse jännettä. Toinen vaihtoehto on, että ne ovat liian heikot ja jättävät kaiken työn (mm. lantion tukemisen) IT-jänteelle, joka sitten saa liikaa rasitusta ja tulos on lopulta sama. B) Jalan askelluksessa esiintyy ylipronaatiota, mikä vääntää polvea liikaa "keskilinjaan päin" (tai "sisään päin") luotisuorasta ja IT-jänne siinä asennossa saa liikaa rasitusta, joka johtaa ulkosivunastan ja jänteen saumattomaan yhteishankaukseen -> juoksijan polvi.

Ylipronaatio kuulostaa tutulta, mutta toisaalta lihakset ovat tällä hetkellä sen verran jumissa lantion ja jalkojen seudulla, että taidan valita molemmat vaihtoehdot. Lantion seudun lihakset kaipaavat myös vahvistusta.

Tarina juoksijan polvista:

"Oli vuosi 2012. Aloittelin juoksemista sääriluun vaivojen jäljiltä uudessa opiskelupaikassa, Suomen urheiluopistolla Vierumäellä. Oli kuulkaa hienoo! Erityisesti alkuvuodesta, kun säännöllinen hieronta ei ollut päivän epistolassa, aikaa treenaamiseen oli paljon. Kaikki oli lähellä, joten siirtymisiinkään ei kulunut aikaa. Koulumatka sujui sukkasillaan, kaikki treenipaikat olivat alle 500m säteellä. 

Juoksu itsessään jäi alkuvuodesta aika vähäiseksi säären sisäsyrjän kipuilun takia, josta jo kerroinkin. Ja virheitä kun on ruvettu tekemään, niin päätin lähteä aloittaamaan kisakauden Danish Spring:iin (ent. Spring Cup) maaliskuun lopussa aikalailla nollajuoksuilla. Ohjelmassa oli kolme kisaa vuorokauden sisään suunnistusmaastossa, jota pystyisi luonnehtimaan sanalla 'tasainen' ja 'pehmeä'.

Sieltä tultiin sitten polvet kipeinä kotia. Ei auttanut hieronta, ei auttanut fysioterapia (kun yritti treenata samaan aikaan). Vaiva pitkittyi ja oikeastaan kaikki kevään kisat jäivät välistä. Kokeillessani vesijuoksua ehkä noin kuukauden lepotauon jälkeen muistin Eikan todenneen joskus, että juoksijan polvi on harmillisempi vaiva kuin penikkatauti. Mä todellakin komppaan! Kun ei tolla vaivalla edes vesijuoksu onnistu!

Toukokuussa oli ensimmäinen työharjoittelukuukausi opistolla. Eli seisomatyötä seisomatyön perään. Siinä samalla hierottiin (mun jalkoja) säännöllisesti ja reenailinkin vähäsen. No ei mihenkään. Jukola jäi välistä ja näytti siltä, ettei syssyllekään saisi luotua pohjia, no ei saanutkaan.

Jotain siinä kuitenkin tapahtui. Lomaisan ja aika levätyn kesäkuun lopussa tein PK-painoitteista treeniä ja otin vähän juoksuaskeliakin. Heinäkuun alussa sama homma jatkui. KRV:llä tuli hierottua ja kisattua yksi kisakin, eikä jalka sanonut mitään vastaan. Heinäkuun työharjoittelun otin iisisti ja elokuulla lähdin kokeilemaan kisoja surkealla kunnolla, mutta kuitenkin hymyssä suin. Syksyllä kerkesin jo tekemään suunnitelmaa SM-yöhön. Siinä projektissa AM-yö meni kenraalina erinomaisesti ja jälkikäteen todettuna kauden kohokohta - Uudenmaan AM-pronssi - oli nähty. Semmoinen saavutus semmoisessa seurassa semmoisella reenipohjalla. Olin tyytyväinen. SM-yössä kyllä kosahti aika pahasti (kerran), mutta loppujen lopuksi syksystä jäi suhteellisen hyvä fiilis. Paitsi että 25mannan jälkeen polvessa tuntui taas ja aikani vitkuteltuani menin lääkärille ja otin piikin. Kävin Kiinassa, valmistuin, vaihdoin vuotta ja nyt olen tässä." 

Jeps.

Myös noita diagnoosittomia pikkuvaivoja on ollut jos jonkunlaisia, viimeisin tässä pari viikkoa takaperin. Kyseessä oli jalkapohjat ja niiden jonkinasteinen rasitustila. Vuoden ajan oon seisoskellut, mutta vasta loppuvuodesta "kevyemmällä" jaksolla jalkapohjatkin ottivat ihteensä?! Ei taas mitään logiikkaa. Pari puolen tunnin juoksulenkkiä, talven ensimmäinen pitkä hiihtolenkki ja se oli siinä. Vuoden vaihteen viikot meni jalkateriä hoivatessa ja helliessä.

Mutta. Eilen korttelirasteilla 9km-sarjassa kevyesti ja hienosti kympin sakkiin!

Eli. Vaikka edellisenkin viikon treenimäärät oli lähempänä nollaa kuin kahtakymmentä, niin selkeessä nousussa ollaan. Nousussa, ma kerron!

Päästä varpaisiin ja takaisin: sääriluun rasitusmurtuma

Elettiin vuotta 2010. Kunto oli kohdallaan keväällä, ja jalat olivat pysyneet melko hyvässä kunnossa, kunnes lähdettiin nostamaan liikaa juoksumääriä. Tämänkin kilpailukauden aikana tappelin säärien kanssa. Ruotsin kevätleiri kuitenkin semisti läpi ja 10milan aloitus oli bueno. Täytynee ottaa nyt vuonna 2013 vuonna mallia tuosta talvesta -> juoksijan voimaharjoittelua kuten juoksutekniikkaa enemmän.

No, kesä meni ja tuli loppukausi. Äijä pyrki Urheilukouluun. Ja mollivoittoisen syksyn jälkeen sinne pääsikin! Elämäni kohokohtia :).

Todettiin, että kunto voi kehittyä armeijassakin. Tunsin asioiden olevan hyvin - talven aikana... Sitten tuli kevät 2011. Juostiin, juostiin, juostiin. Joka vkl oli tavallisen kevään tapaan kilpailuja. 10milassa ei kolkuteltu osuussijoilla minnekään taivaisiin, koska tein virheen keskim. joka toiselle rastille. Kunto oli kuitenkin parempi kuin edellisvuonna, eikä långa natten tuntunut missään. "Nyt otettaisiin MM-lippu talteen ja lähdettäisiin Puolaan kisaamaan!"

Toukokuussa homma kääntyi laskuun ja sen lopussa tajusin, että olen ylirasittanut kroppaa liikaa intillä ja harjoittelulla. Ei kulkenut, lepäsin ja lepäsin. MM-katsastusten alusviikolla yksissä koulun pääsykokeissa juoksemani cooper-tulos oli selkeästi alle 3500m, mikä kertoi, että kunto ei todellakaan tule olemaan huipussaan viikonlopun kisoissa. Niin, ja olihan se säären sisäsyrjäkin alkanut vaivaamaan.
No, siinä tuli vaan yksinkertaisesti reenattua liikaa. Kovien ja kevyiden suhde oli ok, mutta kun reeniä oli kokonaisuudessaan liian paljon, niin paketti hajosi. Katsastuksissa keskimatkan yksi iso pummi ja jo ennen starttia hävitty pitkä matka olivat Puolan saldo, eikä kisoihin ollut asiaa.

Puolasta tuli mukaan pettyneen miehen lisäksi jo hieman epätavalliselta vaikuttava säärikipu. Lepäsin "kuntoa nostaen" koko viikon Salpa-Jukolaa varten ja juoksin siellä pitkällä yöllä fyysisesti hyvin. Vire oli noussut ja syksyä kohti pystyisi lähtemään uusin mielin. Tai sitten ei.

Jukolan jälkeen koin, että säärikipu oik. jalan alakolmanneksessa mediaalipuolella (tuttu termi) on ollut epätavallisen paikallinen ja pistävä. Menin fyssarin kautta lääkäriin. Porukalla todettiin, että kyseessä voi olla rasitusmurtuma. Kaikkien urheilijan mieltä piinaavien kommellusten jälkeen pääsin röntgeniin 4-5 vkon kuluttua Jukolasta, ja kuvissa ei huomattu mitään. Tarkistuskuvissa noin 8-9 vkon kohdalla huomattiin luun pinnassa jotain ärtymistä, katsottiin ensimmäisiä kuvia uudestaan ja huomattiin sama homma. Kappas.

Noin 11-12 viikon kohdalla eli 3kk Jukolasta aloittelin juoksuharjoittelua, suunnistin Sm-keskimatkan ja lopulta lähdimme sotilaiden SM-suunnistuksiin. Kisoja edeltävänä iltana 45' verkkalenkki ei aiheuttanut mitään oireita, ainakaan heti. Seuraavana aamuna erittäin pieni, mutta kuitenkin olemassa oleva tunne sääressä pakotti silti jättämään kisat väliin. Intin jälkeen päätin, että teen hyvän PK-jakson ilman juoksua. 4 viikkoa meni ilman juoksuaskelia ja määräjakson huipentavalla Ylläksen leirillä tuli hiihtonylkyttämisen lisäksi juostua aamulenkkejä. Siihen lepoviikko päälle ja kokeilemaan, josko juoksu toimisi. Ei toiminut, vaan taas tuli pientä oireilua tuttuun paikkaan - saman tien lääkärin luokse, joka tällä kertaa sanoi säären luutuneen. Lähdin jatkamaan harjoittelua siinä uskossa, että nyt on se vaiva takana päin. Toistaiseksi kiputuntemusta ei ole ilmennyt, joten olen varmaankin selättänyt tämän probleeman.

Mutta 6kk siihen menikin. Viimeiset 2 kk toki harjoittelin jo melko hyvin, mutta sitä kuuluisaa juoksua tuli taas pari tuntia kuukaudessa.

Tähän myöhäiseen kohtaan on siis todettava, että kyseessa ei ollut murtuma, vaan jonkunlainen rasittunut kohta luussa/luun pinnassa. En muista, mikä oli tarkka diagnoosi.. Jos kuormitusta olisi jatkanut liikaa, niin luuhun olisi tullut rasitusmurtuma. Eräs kirja osasi nimetä sen medial tibial stress syndrom:ksi (suora käännös vissiin "sääriluun sisäsivun rasitusoireyhtymä"), jota englannin puhekielessä kutsutaan nimellä shin splint eli penikkatauti. Eli tää, jos joku, on penikkatauti. Erittäin erotettavissa lihasaitio-oireyhtymästä, jossa kyllä sattuu olemaan samankaltaisia vaivoja, jos huonosti menee.

Kyseessä on siis sääriluun sisäsivun kiputila, joka johtuu siitä, että sääriluulle tulee liikaa painetta. Tähän johtavat liika rasitus (esim. juoksu), askelvirheet (kuten ylipronaatio) ym. Luulen, että rasitusta omalla kohdalla tuli liikaa jo yleisesti kevään aikana armeijan ja harjoittelun keskellä, ja kun pidin noin 2 viikon kevyen jakson ylikuormituksen ehkäisemiseksi, jonka jälkeen nostin kuormitusta parilla Puolan kisalla, niin vaiva oli taattu. Jukolan juokseminen luonnollisesti pitkitti tapausta muutamalla viikolla.

Miten sitä sitten hoidetaan tai ehkäistään? Konservatiivisesti levolla, kylmähoidoilla, korvaavilla harjoitteilla ja vastaavilla. Omalla kohdalla on myöhemmin yksi fysioterapeutti todennut, että voisin juosta enemmän päkiällä. Kanta-askelluksessahan painetta tulee sääriluulle enemmän, kuin päkiäjuoksussa, jossa nilkan rakenteet vaimentavat tärähdystä - käsittääkseni. Pohkeet kuntoon siis ja päkiöimään! Jatkan samalla linjalla kuin lihasaitio-oireyhtymässä, eli lihashuolto, järkevä harjoittelu, kompressiosukat etc.

Päästä varpaisiin ja takaisin - penikkatauti

Tarpeeksi moniosaisessa sarjassa "Päästä varpaisiin ja takaisin" käsittelen itselle hankkimiani urheiluvammoja. Kerron diagnooseja, mielipiteitä, omia kokemuksia, vammojen hoitokeinoja ja kaikkea tältä väliltä ja ympäriltä. Mikään yleinen toteamus ei välttämättä ole faktista totta, koska lääkäritkin ovat asioista eri mieltä, mutta omat kokemukset pitänevät paikkansa, sikälimikäli muistan esimerkiksi kuuden vuoden takaiset tapahtumat ihan tarkalleen. Apuna tarinoille ovat ainakin harjoituspäiväkirja, muisti, erilaiset lääkärien dg-lappuset ja pari kirjaakin tuosta viereiseltä hyllyltä. Toivon, että nämä kertomukset antavat ohjeita ihmisille siinä määrin, että edes joku osaa välttää kyseisten vammojen synnyn. Monelle - myös itselleni - se tuntuu olevan kovin vaikeaa.

Sarjan nimi kuvaa tilannettani siinä mielessä, että vaikka kaikki vammat ovat tähän mennessä ilmenneet fyysisesti polvesta alaspäin, pääkoppa alkaa reagoimaan kipuun hieman eri tavalla kuin ennen. Ensimmäisten rasitusvammojen aikaan homma vielä toimi, ja erotin normaalin ja epänormaalin rasitus"kivun". Kovissa treeneissähän oli hienoa vetää ittensä hapoille, jalkoja särki väsymyksestä. Upea fiilis! Nyt kun vammoista on tullut jo päivittäinen osa elämää, ja toisaalta niitä normaalia kipua tuottavia harjoituksia on tehty säälittävän vähän, minkälainen kipu tahansa tuntuu epänormaalilta. Tai ainakin sen kokee hälyttävänä, ja sitten on stressit ja verenpaineet kaikki tapissaan. Tulee sokeritauti ja sikainfluenssa kaupan päälle.

Sanonta "Pain is in the mind." toimi joskus, mutta olen jo vähän aikaa tiennyt, että omalla kohdallani se ei toimi, vaikka vetäisi 5 maratoonia päivään. Kyllä ne kivut ovat vieläkin jaloissa. No, kyseinen sanonta ei taidakaan toimia epänormaalin kivun suhteen, mutta totesinpa kuitenkin. Jos siis sattuu, ei kannata jatkaa. Epäselvien normaalin ja epänormaalin kivun ristitulessa voidaankin todeta, että olen oravana pyörässä, joka ei lopeta kulkuaan. Sen kyydistä pitäisi siis osata hypätä pois.

Ensimmäinen osa sarjasta käsittelee penikkatautia. Sana "penikkatauti" on muuten huono nimike, koska sillä tarkoitetaan puhekielessä kaikkia säären kiputiloja. Vaihdammekin sen heti säären lihasaitio-oireyhtymään.

Oikean säären poikkileikkaus alhaalta päin

Opin hierojakoulussa muistaakseni isosta Tyypilliset urheiluvammat -kirjasta seuraavan asian: sääressä on lihasaitiota, mikä tarkoittaa sitä, että yksi/kaksi/kolme lihasta ovat yhdessä pussimaisen kalvorakenteen suojissa. Aitiot ovat suomeksi etummainen, ulommainen, takimmainen sekä syvä takimmainen. (Joku sanoo, että aitioita on viisi - eli näiden lisäksi vielä sisimmäinen aitio.) Ilman suurta anatomian tuntemusta huomannette itsekin näistä aitioista ainakin muutaman. Aitio-oireyhtymä syntyy, kun paine lihasaitiossa nousee liikaa eli lihakset ylirasittuvat. Kipua voi tulla aitiosta riippuen melkeinpä mille tahansa säären puolelle. Yleisin tapaus on sääriluun sisäreuna, mikä siis minullakin on, sitten käsittääkseni etureuna ja harvinaisimpana säären ulkoreuna. Tämä taas riippuu askelluksesta ja kaikesta muustakin, sillä syynä voi olla melkeinpä mikä tahansa. Sen verran niitä syitä on...

"Vuosi tais olla -09 kun olin hiihtolomalla rippikoulussa isosena, ja viikkohan oli tuomittava selkeästi lepoviikoksi. Harjoituspäiväkirjaa katsellen riparista seuraava viikko on toteutettu näin.

• la juoksuverkat 40' + testijuoksu 25'
• su hiihto 90' + juoksu 20'
• ma juoksu 30'
• ti juoksuverkat 50' +  loikkatreeni 50' 
• ke juoksuverkat 45' + intervallit 30'
• to lepo
• pe AV-leiri juoksuverkat 30' + testijuoksu 20, iltalenkki 20' 
• la AV-leiri suunnistus 45', sähly ym VK 50'
• su AV-leiri juoksukuntopiirin alku 20' 

Eli lepotauon päälle liian kova rasituksen nosto, seuran ja AV-leirin testijuoksut, kunnollinen loikkatreeni, jonka jälkeen jalat tärisivät väsymyksestä. Sinne väliin pari intervallitreeniä, suunnistusta ja koordinaatiota. Ja kaikki ulkotreenit liukkaalla lumella. Bingo!"

Oonpas muuten treenannut kovaa. Tällä hetkellä jalat keskeyttäisivät ekan testijuoksun jälkeisenä päivänä.

Tuon 2009 helmi/maaliskuun jälkeen minulla on ollut ongelmia jokaisena keväänä säärten kanssa. Harjoituspäiväkirja kertoo kuitenkin, että jopa vuonna 2007 olen tuntenut sanan penikkatauti, joten ensimmäinen kerta tuo ei ollut, vaikkakin vakavin siihen asti. Muistan vuodesta 2009 sen, että koulun liikuntakurssit jäivät kesken, käytiin röntgenissä, tehtiin pohjalliset, levättiin ja Mikkeli-Jukolakin jäi lopulta juoksematta. Siellä olisi ollut kiva juosta. Muistan sen, että kuukauden mittaisen ja aikalailla totaalisen lepotauon jälkeen menin toukokuisella koulun liikuntatunnilla pesäpallossa syöttämään palloa ja ohilyönnin seurauksena nostin pallon maasta ja heitin nopeasti ykköspesälle. Jalat kipeytyivät siinäkin.

Miten olen aitio-oireyhtymää sitten hoitanut?

Levolla.

No millä muulla?

Vuonna 2009 otettiin siis dynaamiset pohjalliset käyttöön ja sain lääkäriltä lappusen (edelleen tallella), jossa on 5-10 pohkeen venytysliikettä. Tein niitä kuukauden ajan aamuin illoin yht. 15min kerrallaan ja kävin pari kertaa hieronnassakin. Uskon venyttelyllä olleen vaikutusta ja siksi venyttelen nykypäivänäkin säännöllisesti. Panostan useasti toistetuilla 10-20 sekuntisilla venytyksillä verenkierron ja aineenvaihdunnan lisäämiseen = palautumiseen. En siis venyttele pitkästi yli minuuttia ja hae liikkuvuutta. Liikkuvuustreenit mulla on erikseen.

Erityisesti viime vuonna sain enemmän apuja säärten hoitoon, kun säännöllinen hieronta on ollut helposti toteutettavissa. Eräästä toisesta vaivasta toivuttuani aloin harjoittelemaan viime vuoden tammikuussa taas juoksua ja sääret kipeytyivät muutamassa viikossa. Vannoin, etten enää ikinä juokse lumella. Nyt on sekin lupaus rikottu. Lepotauko ja nopeasti aloitettu kilpailukausi johti toiseen vammaan, josta vielä tälläkin hetkellä kärsin. Asiaan...kuitenkin viime kevään juoksutauko, runsas (yli 10h/vko) lihashuoltomäärä venyttelyineen ja hierontoineen sekä aivan huikeat(!) kompressiosukat saivat sääreni kesälle parempaan kuntoon kuin koskaan. Kyllä kelpasi...ja kelpaa vieläkin säärten osalta.

Kun mietin perimmäistä syytä lihasaitio-oireyhtymääni, en osaa löytää sellaista. Ideat juoksumäärän asteittaisesta nostamisesta, juoksun välttämisestä lumella tai kovalla sekä juoksutekniikan ja lihasepätasapainon korjaamisesta ovat kaikki hyviä. Tällä hetkellä vain sattuu olemaan sellainen tilanne, etten ole päässyt "testaamaan" mitään niistä. Sillä kun jotain on lähdetty korjaamaan, se on johtanut amatöörimäisellä toiminnalla vain uuteen vammaan tai sitten uusi vamma on tullessaan pilannut kehitystyön aitio-oireyhtymän suhteen.

Olen ylipronatoivana ihmisenä kokeillut pohjallisia (viidettä vuotta), mutta en ole huomannut hyötyjä. Huomaan kuitenkin sen, että ne vaikuttavat askeleeseen. Olen pyrkinyt juoksemaan pehmeämmällä kuin tie ja pitävämmällä kuin lumi, mutta erityisesti pehmeällä juokseminen provosoi juoksijan polvea. Leikkausta ei lääkärit suosittele, enkä itsekään tässä vaiheessa harkitse sitä, koska se ei välttämättä vie minnekään, kun vain uuteen lepotaukoon.

Mitä aion nyt tehdä?

Jatkan säännöllistä lihashuoltoa aamu- ja iltavenyttelyillä sekä viikottaisella hieronnalla. Pyrin parantamaan tilannetta myös muilla vammojen ennaltaehkäisykeinoilla, kuten rytmitetyllä harjoittelulla ja sopivalla juoksumäärän lisäämisellä - tietämättä kuitenkaan, mitä ne tarkalleen ovat. Loppujen lopuksi huoltokeinoja on oikeastaan yhtä monta kuin syitäkin, eli todella monta. Ja olen varma, että niitä on tulevaisuudessa pakko käyttää.

2013

Rafael Nadalin kirjasta Rafa - my story lainattua: 

"Endure, put up with whatever comes your way, learn to overcome weakness and pain, push yourself to breaking point but never cave in. If you don’t learn that lesson, you’ll never succeed as an elite athlete."

Nadalin kirjasta löytyvillä kirjoituksilla on hyvä fiilistellä tulevassa. Sillä se tulevaisuus näyttää nimittäin aurinkoisemmalta kuin koskaan. Hmmmm, no ainakin omalla tavallaan...vertauskuvallisesti.

Vuosi 2013 pyhitetään siis urheilulle. Kehtaan nimittää itseäni kokopäiväurheilijaksi. Vai onkos puolipäiväurheilija parempi? Tuleehan tässä sivussa tehtyä valmennusduunia seuran puolella ja satunnaista hierontatyötä omalla toiminimellä. No olipa nimike mikä hyvänsä, vuorokaudessa on nyt enemmän aikaa tehdä jotain - urheilun hyväksi.

Viime talvena mietin, että tämä talvi vietetään kokonaan ulkomailla. Ei olisi lunta, jossa liukastella. Juoksuvauhti paranisi yhdessä talvessa monta metriä(?) Otin yhteyttä ulkomaille, keräsin rahaa ja ajatuksia. Suunnittelin innokkaana, kyl(l)ä lähtisi! Lopulta tuli syksy, ja keväänä kokemani juoksijan polven oireet uusiutuivat. "Eipä tule kokonaan lumetonta talvea." Yksinkertaisten vaiheiden jälkeen tullaan lopulta tähän päivään, jolloin ajattelen, että en taida mennä ulkomaille tänä talvena ollenkaan, tuskinpa edes viikoksi. Mikä on tarinan opetus? Ei mikään. Tähän liittyvä opetus voisi kuitenkin olla se, että vastoinkäymisiä varmasti tulee, mutta ne pitää hyväksyä. (Opin tämän eilen, kun luin Nadalin kirjaa.)

Suunnitelmat siis muuttuvat, mutta kokopäiväisyys pysyy. Tulevalle kaudelle on mietitty tavoite. Se on ollut edellisinä vuosina selkeästi liian abstrakti, enkä ole sisäistänyt sen saavuttamiseen vaadittavaa kurinalaisuutta. Nyt ja vihdoin, tänä vuonna aion tämän tavoitteeni saavuttaa, enkä päästä saavuttamastani enää koskaan irti. Yksinkertaisen kuuloinen tavoite on:

• Tulla terveeksi, ja pysyä terveenä.

Aion saavuttaa tavoitteeni käymällä säännöllisesti hieronnassa.

Vuokatissa ensi kesänä pidettävät kotikisat ovat varmasti yksi syy siihen, että suomalaisella suunnistusrintamalla on nähty enemmänkin ratkaisuja ammattimaisemman urheilun puolesta. Olipa syy mikä tahansa, sinivalkoinen suunnistus lienee nousujohteessa, toivottavasti kotikisojen ylikin.

Lähiaikoina blogilaatikkoon tupsahtelee juttusarjallinen kirjoituksia, joissa omakohtaisesti kerron urheilun myötä saamistani rasitusvammoista. Sitä on muuten turha kysyä, että onko urheilun parissa uurastaminen ollut kaikkien näiden vaivojen arvoista. Sen tietävät ruotsalaisetkin.