SM-pitkän molemmat kisapäivät kuljettiin matalimmassa mahdollisessa mollissa. Karsinnasta otin hylsyn 8. rastilta, kun rastivälillä tuli seilattua vasemmalta oikealle ja takaisin, suunnistus oli jaloissa, nousin rastimäkeen epämääräisesti, enkä malttanut tehdä sekunnin kestävää koodin tarkistusta. Yleensä katson koodin jälkeenpäin, kun suunnistus sakkaa, mutta nyt rastin jälkeen tuli jyrkkä alamäki ja tsekkaus jäi tekemättä. Siinä se. Aika ei olisi kuitenkaan riittänyt A-finaaliin, joten sinänsä harmitus ei ollut mahdoton.
Kisan jälkeen yritin järkeillä suunnistuksen mahdollisimman yksinkertaiseksi ja fiilistelin mielessäni seuraavan päivän hienoa maastoa. Sunnuntaille sainkin oikeastaan ihan hyvän meiningin päälle. Tai niin ainakin luulin. Stressinsietokynnys (tai mikä lie) oli näköjään venytetty "äärimmilleen" jo lauantaina ja tarvittiin vain pieni tikulla tökkäisy, että homma levisi käsiin. Kakkosen reilun 15sek virheen jälkeen päässä kilahti jo aika pahasti. Kirosin täysillä huutaen ja jatkoin matkaa vielä kolmoselle ihan mukiinmenevästi. Neloselle mennessä yllätyin kasvillisuuskuvaksesta (tai siitä, että sitä ei ollut), kadotin tuntuman käyrämuotoihin, hukkasin suunnan ja kyllästyin siihen, että olin niin huono. Aloin kävelemään ja hölkkäilemään. Mietin maailman suuria kysymyksiä ja päätin, että juoksen täysillä maaliin vasta sitten, kun siltä tuntuu. Se fiilis löytyi 7. rastilta.
Loppurata oli suurimmilta osin ihan hyvää toteutusta. Pienipiirteisellä alueella en osannut suunnistaa, mutta helpot pätkät sujuivat.
En nopeasti ajatellen muista, että olisin koskaan juossut B4-finaalissa, mutta tämä kerta jääköön omalta osalta viimeiseksi. Koska alaspäin ei enää pääse, on suunta oletettavasti ylöspäin. Kisoja on vielä jäljellä ja jalatkin tuntuvat ihan hyviltä. Kyllä se vielä nassahtaa kohdalleen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti