Vuokatinvaaralta kohti pohjoisen jänkiä

Viimeiset kaksi viikkoa olen elänyt MM-huumassa. Heinäkuun alun vietin Tsekissä nuorten MM-kisoja seuraten ja suomalaisia nuoria kannustaen. Nyt kulunut viikko sujui kauan odotetuissa kotikisoissa. Aijai tätä suunnistusturistin elämää!

Nuorten kisoissa henkilökohtaiset MM-mitalit eivät olleet kaukana! Valmentajakoulutuksen puitteissahan meikäläinen siellä liikuskeli ja nyt voin todeta olevani yhtä arvokasta kokemusta rikkaampi. Kisojen seurannan ohella suunnistimme toki itsekin ja saimme pintaraapaisua tsekkiläisiin maastoihin. En olleenkaan ihmettele, miten joku voi syttyä ulkomailla suunnistamisesta! Oli miten paljon kivikkoa tai puskaa tahansa, niin on se vaan sairaan siistiä! J

Tsekistä tulin jonain keskiyönä ja seuraavana aamuna auto hurahti kohti Vuokattia, MM-kisoja ja rastiviikkoa. Itse rastiviikolla suunnistin pari kuntsarirataa ja muuten seurasin kisoja. Suomelle vaan ropisi mitaleja! Mielenkiintoista on kyllä se, että enää Suomen suunnistus ei välttämättä tarkoita ulkopuolisille pelkästään Minna Kauppia, vaan ehkä jotain isompaa kokonaisuutta. Oli aikas huikeeta nähdä Suomen maajoukkue noin hyvässä vedossa. Viikon tarjoamat fiilikset ja onnen tunteet kantavat vielä pitkälle.

Samaan aikaa useiden muiden positiivisten tunteiden keskellä nautin tunteesta, jota lienee turha ruveta suuremmin selittämään: ”Vielä jonain päivänä minäkin”.

Pari sekuntia jälleen tätä asiaa pohdittuani totesin, että ei tässä nyt ole muuta keinoa päästä noihin karkeloihin, kuin vain olemalla parempi. Ja paremmaksi pääsee harjoittelemalla. Ja treeniä, erityisesti suunnistajan näkökulmasta, lienee hyvä tehdä välillä muuallakin kuin Mäntsälässä (pätee varmasti kaikkiin suunnistajiin). Niinpä siirryn muutaman (tai aika usean) poronkuseman verran pohjoiseen, Utsjoen hietikoille, Suomi-neidon kasvoille (”pääkoppa” tuli ekana mieleen..) jaja...mitäköhän tuntureita siellä on?  Jännä yksityiskohta tässä on muuten se, että en ole käynyt Saariselkää pohjoisempana.

Joka tapauksessa vietän seuraavat kolme viikkoa Lapissa - ihan vaan lievästi sanottuna näteissä maisemissa. Kaksi ekaa viikkoa kuluu hierojakoulukollegalla Eevalla Utsjoen kunnassa ja kolmas, reissun huipentava viikko, Saariselän Tievatuvalla. Ja näillä näkymin syksyllä kunto on kovempi kuin koskaan. Meikäläisen pääkisat SM-yö ja SM-pitkä odottavat voittajaansa. Ja mies on nälkäinen kehittymään.

Kolmen viikon reissun tavoitteena on opettaa kehoa juoksemaan pitkään paremmin/taloudellisemmin ja rentouttaa mieltä kivoissa maisemissa. PK-painotteisesti siis mennään, ja henkinen puoli kulkee mukana. Ja koska nyt treenaan Mäntsälän ulkopuolella, niin jonkunlainen suunnistaminenkin on tähtäimessä. Jos kroppa ei kestä maltillista juoksua, niin sitten vaellan kymmenen tuntia päivässä.

Koska kyseessä on yli viikon mittainen leiri, niin harjoittelu on käytännössä työstämistä tavallista paremmissa olosuhteissa eli normaalin leiriviikon ”kaikki määrät ja tehot irti heti”-tyyppistä settiä ei ole luvassa.

Maastossa on kuitenkin jonkun verran penkkaa, joka täytynee hyödyntää. Ja jos vain suunnistuskartat päätyvät käsiini, niin myös jonkunlaista maastopankkiharjoittelua on tiedossa. Ei löydy Mäntsälästä bingorasteja rinteissä. Eikä ole kyllä tämmösiä maisemiakaan, mitä nyt bussin ikkunasta näki.

Hyvää settiä tulossa Toivottavasti myös blogissa. Pitänen seuraavan kolmen viikon aikana tavalliseen ”kerran 3kk:ssa” rytmiin verrattuna tiiviimpää kirjoittelutahtia.